in the end, we only regret the chances we didn't take

Pitääkö elämässä ottaa riskejä vai kannattaako tyytyä siihen tuttuun ja turvalliseen? Saammeko riskinotoista enemmän irti vai onko se pelkkää tyhmyyttä ja tasapainon vaarantamista?

Olen itse sitä mieltä, että joskus on otettava riski. Oli kyse mistä tahansa, elämässä tulee eteen tilanteita, jolloin ei ole muuta vaihtoehtoa kun hypätä kohti tuntematonta. Aina ei voi tietää mitä päätöksestä seuraa, mutta päätös on vaan tehtävä. 

Lopetanko koulun tarttuakseni unelmaan? Otanko älyttömän lainan perustaakseni yrityksen? Myynkö asuntoni lähteäkseni ulkomaille? Otanko riskin suostuakseni miltei hengenvaaralliseen luuydinsiirtoon?

Tällaisissa tilanteissa on vaan luotettava omiin vaistoihin ja kykyihin. On uskottava parempaan ja unohdettava typerät ''entäs jos...'' -kysymykset. Maalaisjärkeä olisi tietysti hyvä käyttää ja tiedostaa mahdolliset riskit ym. mutta missään nimessä ei saa pelätä. Ei saa juosta häntä koipien välissä piiloon. Jos tuntuu siltä, että kyseinen asia on riskeeraamisen arvoinen, jos onnistunut lopputulos on unelmien täyttymystä - riski kannattaa ottaa.

Ikinä ei voi tietää mitä elämä tuo, mutta ei voi voittaa jos ei edes yritä. Mitä korkeammat panokset, sen parempi palkinto. 

Omalla kohdallani riski oli suuri. Entäs jos siirto ei onnistu? Mitä jos kroppa ei vaan enää kestä lääkkeiden määrää ja tätä jatkuvaa rasitusta? Mitä jos elimistö hylkii uudet solut? Mitä jos vastustuskyvyn ollessa nollassa, saan vaikkapa keuhkokuumeen, joka tappaa minut? Kukaan ei voinut 100% varmuudella sanoa pärjäänkö vai en. Mietin usein: ''Kestänkö?'' Ja hiljainen ääni takaraivossani kerta toisensa jälkeen vastasi: ''Kyllä kestän.'' Olisin voinut kieltäytyä, säilyttää hyvän kuntoni ja kivan tukkani ja odottaa... Odottaa, kuinka kauan lääke toimii ja toivoa että se pitää taudin kurissa jatkossakin. Mutta otin riskin ja... selvisin. Voin sanoa, että tämä oli sen arvoista. Jokainen itku, kipu, kärsimys, piikki. Kyllä kannatti.