osaankohan enää...

Pitkästä aikaa teki mieli kirjoittaa. Vaikka en edes oikein tiedä mistä aloittaisin. En ole kirjoittanut blogitekstiä nyt muutamaan kuukauteen ja tällä hetkellä tuntuu, että en ehkä enää osaakaan… Tuntuu tyhmältä kirjoittaa tänne ja olettaa, että joku vielä lukee näitä tekstejä.

Blogini tarkoitus oli alunperin kertoa selviytymistarinani, jakaa kokemuksia, antaa ja myös saada sitä niin äärettömän tärkeää ja korvaamatonta tukea.

Muistan sen tunteen, kun päätin kirjoittaa ensimmäisen blogitekstin ja julkaista kuvan, jossa onnellinen, mutta väsynyt siilitukkainen Ani hymyili kameralle. Kädet tärisivät, sydän hakkasi kovaa ja pelotti, että teen typerän virheen. Jo ensimmäisen päivän aikana sain niin ihania viestejä ja yhteydenottoja, etten voinut olla kiitollisempi. Teidän takia päätökseni ei tuntunutkaan enää tyhmältä. Päinvastoin, blogin aloittaminen ja syöpätarinani paljastaminen osoittautuikin yhdeksi elämäni parhaimmista päätöksistä.

kissa
telliskivi-anifrei

Aikaa kului ja yhä enempi sai kuulla siitä, että niinkin nuori nainen on selviytynyt syövästä kolme kertaa. Siinä vaiheessa kun minua alettiin pyytää haastatteluihin, kuvauksiin, ja jopa suoralähetykseen (hui!😬), uskalsin puhua  avoimesti ja kaiken lisäksi olin YLPEÄ. Olin äärettömän ylpeä siitä, että uskalsin. Että puskin eteenpäin, vaikka sattui ja pelotti niin hirveän paljon. Mutta ennen kaikkea, olin kiitollinen. Ilman mun perhettä, ystäviä, lukijoita ja kaikkien tukea en olisi pärjännyt. Joten haluan kiittää teitä tsempeistä, ihanista viesteistä ja siitä, että jaksatte olla siinä ja tukea. 🖤

Vaikka nyt musta tuntuukin, etten enää osaa kirjoittaa blogia ja että mulla ei oikeastaan ole enää mitään annettavaa, en luovuta ihan heti! Tulen jatkossakin kirjoittamaan tänne tekstejä, mutta ainostaan silloin, kun se tuntuu oikealta.

telliskivi-anifrei2

Elämäni on tällä hetkellä ihanan tasaista ja rauhallista. Käyn lääkärin vastaanotolla silloin tällöin ja kaikki näyttää edelleen olevan hyvin. (Koputan nyt varmuuden vuoksi puuta...) Hullua, että huhtikuussa kantasolusiirrostani on jo kokonaiset kolme (!!!) vuotta. Rakastan työtäni, ystäviä, perhettäni, mun pientä karvapalloa sekä niin tärkeää tyyppiä, jonka kainaloon saan nukahtaa ja joka tuo niin paljon iloa ja lämpöä mun elämään. Mitä muutakaan voisi ihminen toivoa?

Ensi viikolla alkaa talviloma ja me lähdetään pikkulomalle! Siitä myöhemmin lisää. 😊 Nyt käperryn peiton alle kirjan ja teemukin kera. Ihanaa alkavaa viikkoa!