no se hiton lymfooma, osa II

Olin menossa töistä kotiin ja olin älyttömän väsynyt, lähes kaikkeen. Pitkään työmatkaan, joka kesti reilun tunnin, uuteen asuinalueeseen, jossa en viihtynyt lainkaan ja kamalaan väsymykseen. Vaikka oli kesäloma ja tein töitä vain sen 3-4 kertaa viikossa, jatkuva väsymys ei jättänyt minua rauhaan.

Astuin junasta ulos ja päätä vaivannut pieni päänsärky yltyi hetkessä järkyttäväksi kivuksi. Sellaiseksi, että oli pakko pysähtyä ja laittaa silmät kiinni. Kyyneleet alkoivat virrata poskia pitkin. Hädissäni otin puhelimen käteen ja soitin äidille. Ihmiselle, jolle tekee mieli soittaa aina ensimmäisenä tällaisissa tilanteissa.

Hetken päästä kipu kuitenkin hellitti ja oloni oli hieman parempi. Uskottelin itselleni että päänsärky johtui vain ja ainoastaan väsymyksestä.

Syöpähoidoista oli kulunut reilu puoli vuotta. Kävin silloin tällöin kontrolleissa. Seuraava kontrolli oli edessä ja olin jo käynyt verikokeissakin. Nyt enää vaan lääkärikäynti ja taas saa huilia pari kuukautta.

Oli kesä, mun tuttu ja turvallinen lääkäri lomaili ja vastaanotolla istui nuori, tuntematon nainen. Hän oli katsonut verikokeen tuloksia ja huolestui kohonneesta tulehdusarvosta. ''Nyt on kyllä sen verran korkea CRP, että teen varmuuden vuoksi lähetteen magneettikuvaukseen.'' Pyh, mua oikein puistatti. Nuori, kokematon tyyppi, joka haluaa taas kuvata mua jonkun tyhmän tulehdusarvon takia! Ihan tavallisesta flunssasta on todennäköisesti kyse, miks sitä turhaan mennä kuvaukseen?!

Näin jälkeenpäin ajatellen, olen erittäin kiitollinen sille fiksulle, nuorelle naiselle, joka ei katsonut muuttuneita veriarvojani sormien läpi.

Kun koitti se päivä, jolloin sain kuulla kuvausten tulokset, olin menossa vastaanotolle yksin. Olin ihan varma, etten tarvitse mukaani tukijoukkoja, sillä kaikki tulisi olemaan hyvin. Äiti oli silloin Ukrainassa moikkaamassa sukulaisia, isä ja sisko töissä, silloinen poikaystävä armeijassa. Istuin yksin odotustilassa ja selasin lehteä tärisevin sormin. Vaikka yritin luottaa siihen, että kaikki on hyvin, jokin sisälläni kuitenkin aiheutti kamalaa jännitystä. Onnekseni mun ihana lääkäri oli palannut lomalta. Hän tuli käytävälle ja pyysi minua sisään. Hänen huolestunut ilme sai sydämeni pomppaamaan kurkkuun. Tiesin, etten tulisi kuulemaan lohduttavia uutisia...

TT-kuva oli järkyttävä. Se ''epäaktiivinen'' pieni jälkituumori oli kasvanut rintakehässäni järkyttävän paljon. Epämääräisiä pisteitä näkyi nyt myös keuhkoissa. Edessä oli autologinen kantasolusiirto. Lääkäri oli tapansa mukaan suorasukainen - tukka lähtee, hoitojakso tulee olemaan todella rankka, palautuminen kestää kuukausia.

Lähdin sairaalasta itkien. Olin shokissa ja ihan yksin. Siskoni odotti jännityksellä soittoani tai edes tekstiviestiä. ''Ilmoita HETI kun saat tietää jotain!'' hän oli sanonut monta kertaa ja päätin lähettää vielä vastaanotolla ollessani hänelle viestin, ettei kaikki ole ihan ok...

Hän lähti samantien töistä ja tuli keskustaan minua vastaan. Nähtyämme halasimme pitkään ja itkin vasten hänen olkapäätään kun pieni lapsi. Hän rutisti minua oikein kovaa ja sanoi ''ei hätää, kyllä me kaikesta selvitään!''

Hoitojakso alkoi samantien. Syöpäsolut reagoivat hyvin hoitoihin ja kasvain kutistui nopeasti. Kuukauden kestävä hoitojakso aloitettiin lokakuussa Meilahden Syöpätautien klinikalla. Ensin kantasolujani kerättiin ja pakastettiin, minkä jälkeen sain miltei ''tappavan'' määrän myrkkyä. Jotta mun luuydin lähtisi sen jälkeen toimimaan, mun kantasolut palautettiin kaulassani olevat katetrin kautta takaisin elimistööni. Kaiken kaikkiaan, kokemus oli kamala. Sen huonon olon määrää ei voi sanoin kuvailla. Olin niin sekaisin ja väsynyt, että läheisiäni pelotti. Nukahtelin kuulemma kesken lauseita, näytin harmaalta ja voimattomalta. Äiti itki joka kerta sairaalakäynnin jälkeen. Muistan, ettei ruoka pysynyt sisällä, silmät eivät pysyneet auki ja olo oli todella huono.

Jossain vaiheessa kantasolut olivat kiinnittyneet luuytimeen ja nollissa olleet veriarvot alkoivat pikkuhiljaa kohota. Olonikin parani ja kun soluarvot olivat tarpeeksi hyvät, sain lähteä kotiin. Kantasolusiirron jälkeen kävin jälleen kuvauksissa, jotta saataisiin tietää oliko hoito onnistunut, toisin sanoen - oliko kehossani enää syöpäsoluja vai ei. Vastauksista voitte lukea täältä.

Hoitojakson jälkeen olin sairaslomalla puolisen vuotta. Palauduin siirrosta yllättävän nopeasti ja sain vihdoinkin jatkaa normaalia elämää ja elää sitä tavallista arkea, ilman syöpää.

...to be continued...