älytön määrä turhautumista

anifrei.jpg

Saako itkeä kun *ituttaa? Saako huutaa, raivota ja valittaa? Koska siltä musta tuntuu just nyt.

Ja on tuntunut jo reilu kolme viikkoa. Haluan vain kadota. Repiä kaikki vaatteet pois ja hypätä pehmeään sänkyyni. Vajota muhkeiden tyynyjen väliin, lämpimän peiton alle ja olla siellä niin kauan, kunnes tulee kesä ja aurinko pilkottaa taivaanrannassa.

Ja mikä tämän kaiken takana on? Terveys ja siihen liittyvä epätietoisuus ja pelko, jälleen kerran.

Oire, joka viittasi silloin viisi vuotta sitten syöpään, palasi. Se ei anna mun nukkua, tehdä töitä, iloita ja nauttia arjesta. Mä rakastan mun arkea, mutta tällä hetkellä siitä nauttiminen on mahdoton tehtävä.

Se oire muistuttaa jatkuvasti itsestään ja vetää mut takas siihen pimeyteen ja niihin tunteisiin, jotka tunsin viisi vuotta sitten. Flashbackit syöpäajoista, siitä kamalan pelottavasta tilanteesta ja rintaa puristavasta tuskasta, eivät jätä mua rauhaan. Tunnen itteni niin pieneksi ja avuttomaksi olennoksi, etten osaa pukea tätä tunnetta sanoiksi...

Eniten tässä ärsyttää lääkärit, jotka eivät ota tätä tosissaan. Ne, jotka sanovat että pitää odottaa. Odottaa ja katsoa myöhemmin. Ja kun se odotus on ohi, sanotaan uudestaan, että katotaan nyt vielä vähän aikaa. Ehkäpä ne oireet katoavat maagisesti? Eihän tässä tietenkään mitään hätää ole, eihän? Varsinkin syöpätaustani huomioon ottaen?! Ei hätää, ootellaan vielä.

ARGHHH tätä turhautumisen määrää. 

Tällaisilla fiiliksillä mennään tällä kertaa. Vähän vaihtelua mun aurinkoiseen asenteeseen, haha!

Toivottavasti teillä siellä ruudun toisella puolella menee paljon-paljon paremmin. : )

Palaillaan mukavimmissa merkeissä!