miksi odotamme aina pahinta

Olen huomannut ajattelevani usein sitä pahinta vaihtoehtoa. Ei sillä että uskoisin aina asioiden kääntyvän pahimpaan mahdolliseen suuntaan, mutta tahattomasti mieleeni tulee ''mitä jos käy huonosti''... Vaikka yritän ajatella positiivisesti ja uskoa siihen että kaikki järjestyy, se ärsyttävän pelottava ajatus löytää usein tiensä päähäni. ''Mitä jos...''

Kun kuulin syövän uusiutumisesta, mielessäni välähti kuva hautajaisistani. Kuulostaa karmealta, mutta en voinut sille mitään. Kun pakkasin matkalaukkua ulkomaan matkaa varten, ajattelin hetken että mitä jos kone putoaa... Ärsyttävää, turhauttavaa, pelottavaa.

En onneksi takerru niihin tyhmiin ajatuksiin ja yritän häätää pelottavat mielikuvat pois. Vaikka pidän itseni iki-iloisena optimistina, joskus kyyninen realisti nostaa päätään. Onhan kaikki mahdollista, jopa ne kaikista kamalimmat asiat. Toisaalta, miksi tuhlaisin aikaa niiden pohtimiseen? Jos ikävien asioiden on tapahduttava, ne tapahtuvat kaikesta huolimatta eikä kaikkeen voi aina varautua.

Mielestäni paras ratkaisu tähän olisi se kuuluisa hetkessä eläminen. Jos kamala ''mitä jos...'' -ajatus tulee mieleen - antaa sen tulla... ja myös mennä. On täysin normaalia ajatella erilaisia vaihtoehtoja, ihmisiähän tässä vaan ollaan. Pelko on äärettömän kamala tunne, mutta se on myös täysin normaali tunne ja kuuluu meidän kaikkien elämään. 

Täytyy myöntää, että nyt kun kantasolusiirrosta on reilu puoli vuotta ja olen elänyt normaalia elämää, ajattelen välillä mitäköhän siellä kroppani sisällä oikein tapahtuu. Oloni on hyvä, veriarvot kunnossa, mutta yksikin päänsärky tai yskäisy saa niskakarvani nousemaan pystyyn. Ehkä se vaan menee niin, että kun on elämässä törmännyt vakavaan sairauteen, pelko on aina läsnä. Joskus se on jossain siellä kaukana takaraivossa ja joskus taas vahvana ajatuksissa. Yritän karkottaa kielteiset ajatukset mukavilla asioilla kuten joululahjalistan tekemisellä, kynttilöillä, lämpimillä halauksilla ja sarjojen katselulla. Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille!